Huutomerkki

Olen taas pitänyt pientä taukoa blogiin kirjoittamisesta, kun kevät meni kiireineen ja alkukesä ei ollut yhtään helpompi. Miellän kuitenkin lomani alkaneen pari päivää sitten…

Oltuani viimeiset pari viikkoa Tampereella ehdin vasta tänään käymään kaupungilla “huvin vuoksi”. Kiitos krapulan (kiitokset erityisesti puolisolleni sekä Juhanille, Jooselle ja Eliakselle) olin pyörällä ja ehdin piipahtaa “matkan varrella” muun muassa Tampereen lempiantikvariaattiini Librikseen. Vaikka aikomukseni oli piipahtaa katsomassa vakiohyllyjäni (Yhteiskunta, Scifi, Saksankielinen), jäinkin yllätyksekseni päälle tunniksi suustani kiinni antikvariaattia hoitaneen Veikon kanssa – skarppi ja asiantunteva nuorimies.

Siinä erilaisia asioita pohtiessamme, ja ihaillessani liikkeessä ollutta laajaa valikoimaa Tammen klassista Huutomerkki-sarjaa (!), jäimme hetkeksi pohtimaan, että vaikka kustantamot ovat uudestaan alkaneet julkaisemaan vastaavan formaatin pamfletteja, niin jokin (mikä?) tekee huutomerkkikirjoista erityisen.

Polkiessani mäkeä ylös Pispalan harjulle huomasin jääneeni pureskelemaan asiaa. Oman analyysini mukaan yhteikunnallis-ajankohtaiset teokset ovat hyvin vahvasti oman aikansa tuotteita ja huutomerkkisarja, sekä kriittisen otteensa, että laaja-alaisten aiheidensa välityksellä (maailmanpolitiikasta suurvaltapolitiikkaan, ympäristöpolitiikasta talouspolitiikkaan, sosiaalipolitiikasta sukupuolipolitiikkaan) kertovat mielestäni tarinan aikakaudesta (josta minulla siis ei ole omakohtaista kokemusta) joka avoimesti tiedosti puutteensa ja ristiriitansa, ollen samalla suorastaan ihmeellisen optimistinen ja tulevaisuudebn uskoa täynnä.

Siis hei … Pitää muistaa, että ajanjaksoa kuvasivat kylmä sota, “extreme overkill”:in damokleen miekkana ihmiskunnan yllä, ristiriidat kehitysmaiden ja teollisuusmaiden (varsinkin entisten siirtomaavaltojen) välillä, tuoreemmassa muistissa ollut toinen maailmansota, ynnä paljon muuta josta olisi ollut hyvin helppo ahdistua. Mutta sen sijaan että ahdistuttiin visioitiin rohkeasti parempaa tulevaisuutta.

Kylmä sota päättyi, maailmanlaajuisen ydintuhon uhka vaihtui vääriin käsiin joutuneiden joukkotuhoaseiden uhaksi ja vaikka kehitysmaat ovat vieläkin kehitysmaita, ja suuri osa niistä valitettavasti ovat aiempaakin pahemmassa liemessä, niin tulevaisuudenuskon ei voida katsoa värittävän sen enempää ajankohtaista keskustelua kuin myöskään pamfletteja ja tavoiteohjelmia.

“Me pystymme tähän jos yhdessä yritämme” -usko on vaihtunut ilmapiiriin jossa eri rotujen ja uskontokuntien vastakkainasettelu on jälleen kiihtymässä, muutoksia ei yritetä aikaansaada tai kiihdyttää vaan epätoivoisesti hidastaa, jotta ehtii elää elämänsä loppuun asti ennenkuin viimeisetkin edut (tai eläkkeet) viedään, tai ennenkuin ilmastonmuutos ehtii kunnolla tehdä itsensä tuntuvaksi ym. ym.

En ymmärrä. Voisiko joku valaista?

P.S. Kesälukemistoksi lähti mukaan puolen tusinaa huutomerkkiä. Ehkä niistä saadaan aihetta tuleviin kirjoituksiin.

Medikalisoitu, managerialisoitu, legalisoitu

Lueskellessani aamun Hesarista yhtä juttua (kirjoituksen kannalta samantekevää mikä juttu oli kyseessä) aloin miettimään mitkä kolme asiaa kuvastavat nyky-yhteiskuntaamme eniten. Voi olla että pitemmin miettiessäni muuttaisin mieltäni siitä mitkä kolme olisi kaikkein keskeisimmät mutta julkaisen nyt kuitenkin nämä kolme.

Medikalisoituminen:
Prosessi jonka ytimessä on, että annetaan lääkkeiden hoitaa kun ei ole hoitoa antaa. Räikeimmät esimerkit ovat, että masennuslääkereseptin saa yleislääkiriltä täytettyään lomakkeen ja lääkärin laskettua masennuspisteesi, mutta erikoislääkärille tai psykologille ei pääse; mummot ja vaarit hoidetaan Suomen Koukkuniemissä antamalla kolmeen oireeseen lääkkeet ja sitten patteristo tabuja taistelemaan ensin mainittujen lääkkeiden sivuvaikutuksia vastaan; työpaikoilla työpisteiden huonon ergonomian aiheuttamien kremppojen kimppuun käydään tramalilla ja relaksanteilla – ei ergonomisilla apuvälineillä tai ergonomian korjaamisella.

Managerialisoituminen:
Yritysten ja virastojen tehokkuutta “parannetaan” laajentamalla johtoporrasta ja tiukentamalla suorittavan henkilöstön valvontaa, antamalla ylimmälle johdolle “riittävät kannustimet”, ulkoistamalla kaikki ne työntekijät joiden hiki haisee ikävältä ja sokerina pohjalla: puolet toteuttavasta työvoimasta rasitetaan henkihieveriin jatkuvilla organisaatiouudistuksilla, omalla vapaa-ajalla tehtävillä elinikäisen oppimisen toimenpiteillä ja kehityspäivillä, samalla kun toinen puoli irtisanotaan, jotta hallinnon paisuvia palkkoja on varaa maksaa.

Legalisoituminen:
Yksityisellä sektorilla tämä tarkoittaa sitä että ei ole merkitystä kumpi on oikeassa. Ainoastaan merkkaa se kumman juristeilla on varaa kalliimpiin kenkiin. Isot yritykset valikoivat yhteistyökumppaneikseen niin pieniä yrityksiä, että niillä ei ole varaa juristeihin tai oikeudenkäynteihin. Suurten ja pienten yritysten välisiä puitesopimuksia luonnehtii se että sopimusrikosta seuraavat sopimussakot ovat kertaluokkaa suuremmat kuin pienemmän yrityksen koko historian liikevaihto.
Julkisella sektorilla legalisoituminen tarkoittaa, että on samantekevää tehdäänkö asiat hyvin, kunhan ne tehdään lain ja asetusten mukaan. Se mitä viranhaltija pyrkii välttämään viimeiseen asti on hänen tointaan ohjaavien lakien rikkominen, koska se voi johtaa viran menetykseen. Usein rikoslainkin rikkominen johtaa viranhaltijalle vähäisempiin henkilökohtaisiin seurauksiin. Samalla juristit ja varatuomarit valtaavat ylimmät hallintovirat. Eräänkin Suomen suurimpien kaupunkien joukkoon kuuluvan kaupungin opetuksesta, terveydenhoidosta tai sosiaalitoimesta (en kerro minkä, koska haluan pitää jotain salaisuuksia itselläni) vastaavan viraston kaikki johtavat virkamiehet ovat juristeja. Ja vaikka varmasti tuntevat hallinnonalaansa ohjaavan lainsäädännön läpikotaisin, niin he eivät ole päivääkään tehneet alaistensa töitä.

Tekohengitystä ja saattohoitoa

Istuin tässä eräänä iltana toisessa olohuoneessani, edessäni yhdistelmä tenttikirjaa ja oluttuoppia (harvinainen yhdistelmä).

Taloutta ja liike-elämää, kapitalistisen markkinatalouden luonnostaan kaoottista ja epävakaata luonnetta pohtiessani en voinut välttyä saamasta päähäni kuvaa insinööreistä raapimassa päätään, huolestuneina ja kylmää hikeä valuvina ydinvoimalan valvomossa.

Mitä enemmän rinnastusta pohdin, sen osuvammalta se tuntui.

Ne henkilöt, jotka ovat vuosikymmenten saatossa istuneet valvomassa maailmantalouden tilaa, huolestuneina prosessin kyvystä riistäytyä käsistä eivät varmastikaan ole rauhallisin mielin suhtautuneet järjestelmän valtaapitävien jatkuviin vaatimuksiiin lisätä “pökköä pesää” ja nostaa kierroksia.

En usko, etteivätkö ne, jotka koko järjestelmän parhaiten tuntevat, olisi sitäkin tietoisempia siitä, kuinka vähän he sen toimintaa ymmärtävät, ja kuinka täydellisen kykenemätön kukaan on tekemään mitään, kun mopo lähtee kunnolla käsistä.

Kuka tahansa joka tietää, millä tasolla yleisesti hyväksyttävät pankkien vakavaraisuusvaatimukset ovat, miten rahaa nykyjärjestelmässä koko ajan luodaan lisää tyhjästä, miten suuri osuus taloudellisista prosesseista ja vaihdannasta perustuu puhtaasti odotusarvoihin tai jopa lumearvoihin, miten suuri osa järjestelmän toiminnasta on riippuvainen vain ja ainoastaan luottamuksesta, tuskin voi odottaa järjestelmän pysyvän loputtomasti pystyssä.

Viime vuosikymmeninä talous on teollistuneissa länsimaissa kasvanut ainoastaan laskennallisesti. Kasvu on perustunut joko uusien elämänalueiden saattamiseen osaksi markkinataloutta tai (yliarvostetuilla) odotusarvoilla käytävään kauppaan. Lumearvokaupasta nauttimattomien ihmisten terveys, hyvinvointi tai edes materiaalinen vauraus ei ole enää ollut kytkettynä talouden kasvuun.

Kapitalismin on nähdäkseni päässyt vaiheeseen, jossa joudutaan alkaa kikkailemaan kirjanpidossa, että kaikki näyttäisi menevän hyvin. En tiedä montaakaan tapausta historiassa, jossa oltaisiin tässä vaiheessa vielä toivuttu…

23 miljoonaa suurvaltapelin nappulaa

Useat tiedotusvälineet (mm. HS, CNN ja BBC) raportoivat USA:n suurista asekaupoista Taiwanin kanssa. Samassa yhteydessä kerrotaan myös Kiinan kansantasavallan jääkylmästä reaktiosta siihen mitä Kiinan hallinto kuvaa valtakunnan sisäisiin asioihin sotkeutumiseksi. Kiinan kansantasavallan virallisen linjan mukaan kun Taiwan on elimellinen osa Kiinaa. Samoin kuin myös Taiwanin hallinnon edeltäjät kylmän sodan aikaan julistivat olevansa ainoat oikeutetut koko Kiinan hallitsijat.

Näin Suomen näkökulmasta (joka itsekin aikoinaan irtautui isommasta “emämaastaan”), absurdin näytelmän tätä vaihetta on vaikea ymmärtää. Olkoonkin, että jako Kiinan kansantasavaltaan ja Taiwaniin on kylmän sodan lapsi ja molemmissa maissa oma elitistinen valtaklikki pitää kynsin hampain kiinni asemastaan, olkoonkin, että Taiwan ei ole missään vaiheessa muodollisesti julistautunut itsenäiseksi (osittain ehkä perustuen uhkaan “mannerkiinan” asellisesta väliintulosta), niin Taiwanin (“saarikiinan”) hallinnon todellinen irtautuminen mannerkiinan hallinnosta on tapahtunut YLI 60 VUOTTA SITTEN.

Vaatii suunnatonta mielikuvitusta tai sokeutta väittää että Taiwan ei ole de-facto itsenäinen. Muodollisen itsenäisyysjulistuksen (joka lähinnä on symboli intentiosta) varmasti korvaa 60 vuoden näyttö itsenäisestä suvereenista toiminnasta.

Tilanteen absurdiudesta huolimatta on hyvin mahdollista että status quo voi jatkua kauankin. Ottaen huomioon mannerkiinan nykyinen (ja tuleva) suurvalta-asema (sekä taloudessa että aseellisesti), ottaen huomioon mannerkiinan jatkuvasti kasvava merkitys teollistuneiden länsimaiden kauppakumppanina ja ottaen huomioon, että merkittävä osa Taiwanilaisista eivät koe tarvetta muodolliselle itsenäisyydelle (mannerkiinan uhitteluista riippumatta), niin on mahdollista, että kukaan valtapelin osapuoli ei koe riittävää tarvetta asianlaidan muuttamiselle.

Siksi USA:n ilmoitus asemyynnistä (joka liittyy USA:n Taiwanille antamiin tietynlaisiin turvatakuisiin) tällä hetkellä saattaa ihmetyttää.

Tilanteessa jossa USA:n ja Mannerkiinan suhteet ovat entuudestaan rasittuneet, Kiinan talouskasvu lähes yksin pitää pystyssä kaukoidän taloustilannetta ja Kiinan rahoituslaitokset ovat USA:n talousvajeen suurin rahoittaja, niin päätöksen ajoitus voi ihmetyttää.

Uskoisin kuitenkin, että yksin-supervalta-asemaansa puolustava USA näkee tilanteessa arvokkaan mahdollisuuden näpäyttää Kiinaa. Rahoituslaman ja ympäristökonferenssin jäljiltä Kiina on suhteessa voimakkaammassa asemassa kuin kolme vuotta sitten, ja USA tietää, että sen etulyöntiasema on suurin puolustuksen ja kehittyneiden asejärjestelmien sektorilla ja Taivanin halu hankkia “itsepuolustusaseita” tarjoaa USA:lle mahdollisuuden miinoittaa Mannerkiinan takapihaa – ikään kuin “näpäyttää” vastustajaansa.

Sen lisäksi että maailman poliittista karttaa piirretään taas kerran asekaupoilla uudestaan, niin ainakin henkilökohtaisesti minun käy sääliksi 23 miljoonaa Taiwanilaista, jotka (taas kerran) joutuvat suurvaltojen pelinappuloiden asemaan. Siinäkin löytyy rinnastus Suomen itsenäistymiskehitykseen – ei keisarillinen Saksa, keskellä sietokyvyn rajojaan koetellutta ensimmäistä maailmansotaa, hyvää hyvyyttään käyttänyt resurssejaan suomalaisten jääkärien kouluttamiseen. Suomen suurruhtinaskunta oli silloinkin suurvaltapelin nappula.

Man ska alltid rösta. Eller hur?

Jaha,

Kors på Idas grav. Delegationsvalet kom och gick och jag röstade inte. De som känner mig vet att sånt beteende inte hör till mina vanor. Själv har jag ofta stått på torg och försökt övertala alla skeptiker att det lönar sig att rösta. Lite kontroversiellt? Låt mig försöka förklara.

Som Hankeit hade jag faktiskt planerat att rösta, vetande att det inom SHS kanske skulle finnas ännu mera behov för en vänsterröst. När valdagen närmade sig var jag först förvånad över hur lite intresse valet verkade väcka, både hos studenter och kandidater. När sen i sista minut ansiktsgalleriet dykte upp på Amicas vägg ruskade jag på huvudet: Valförbundet Blåvalen, Valförbundet Mod & Vett (MoVe), Valförbundet Baronerna, osv. ??? Detta sade mig ingenting om vad grupperna stör för, om de har en linje, och om linjen på något sätt upprätthålls.

Jag tänkte att jag sätter mig vid nätet och ser efter valförbundens valprogram. En halv timme senare gav jag upp, utan att hitta nånting i den riktningen. Kanske det inte fanns nåt sånt, kanske jag inte hittade dem. “Suck – lyckligtvis finns det en valmaskin” -tänkte jag.

Efter att grundligt har fyllt valmaskinens frågor fick jag en lista på kandidater som (som bäst till 45 %) motsvarade mina åsikter. Efter att ha granskat kandidaternas svar så hittade jag min kandidat – ingen perfect match, närmast en bedrövligt dålig, men ändå nödvändig kompromiss. Samtidigt så märkte jag också att valförbund och kandidatens åsikter inte verkade ha nån klar korrelation. Jag var redan färdig att rösta på henne, tills jag märkte att jag inte hade nån aning från vilket campus kandidaten var. Efter 15 minuters sökande inte hittade jag den information inte.

Personligen anser jag att “marknaden” vid val till demokratiskt valda instanser bör motsvara realmarknaden, dvs. att jag som konsument/väljare bör ha eller kunna få den information som behövs för att kunna göra ett någorlunda informerat beslut.
När denna information inte kan hittas efter att ha sökt efter den i två timmar (och det kanske inte alls skulle gå att hitta den fast man skulle slösa en veckapå det) så är jag tvungen att konstatera, att delegationsval vid SHS inte kan beskrivas som en demokrati med meritokratiska grunder (att det finns nepotistiska grunder går inte att uteslutas).

Om två år är man väl tvungen att själv ställa upp, och grunda ett eget valförbund med klara linjedragningar.

Töölöläinen muotinäytös

Seison töölöläisessä leikkipuistossa, pidän silmällä hiekkalaatikossa leikkivää poikaani ja ihmettelen muiden vanhempien pukeutumista.

Äideistä suuri osa pukeutuu kuin muotinäytökseen – nahkaiset korkosaappaat, villakangastakit ja tiukat housut ja (kauden muodin mukainen) päähine päässä.

Sitten on ne vaelluskenkäiset vanhemmat, jotka pukeutuvat kuin olisivat karhunkierroksella (pelottaako asvaltin puuttuminen jalkojen alta?).

Arki iltapäivinä silmiin pistävät isät, jotka tahallaan näyttävät (italialaiset nahkakengät, puku ja burberryhuivi) siltä kuin heidät olisi kutsuttu apuun kesken tärkeän palaverin.

Pedon luonteesta

[Alun perin julkaistu lauantaina 25.4.2009, kansanedustaja Minna Sirnön vieraskynä-palstalla (linkki)]

Euroopan Unioni on monille suomalaisille vaikeasti ymmärrettävä otus. Ymmärryksen saavuttamista tuntuu ratkaisevasti vaikeuttavan, että kuva jonka Euroviestintä antaa on niin kaukana kuvasta, jonka keskimääräinen Eurooppalainen näkee edessään joka päivä.

Tämä ristiriita johtuu siitä, että Euroviestintä käyttää hyvin Brezhneviläistä metodologiaa – välitetään kuva joka vastaa Eurokraattien utopiaa EU:sta, siinä toivossa, että se siten ehkä jonain päivänä toteutuisi. Euroviestintä siis pyrkii muokkaamaan todellisuutta maalaamalla kuvaa vahvasta ja yhtenäisestä, toimivasta ja moniarvoisesta valtioliitosta/liittovaltiosta vaikka todellisuudessa EU on enemmänkin Napoleon-kompleksilla varustettu kuntayhtymä.

Luitte oikein.

Kuntayhtymät ovat instituutioita joiden välityksellä kunnat järjestävät yhteisesti tiettyjä palveluita kuten esim. terveyspalveluita. EU:n ja Kuntayhtymän suurin ero, on että siinä missä kuntayhtymissä osalliset ovat kuntia, niin EU:ssa kuntien paikalla ovat valtiot.

EU-kuntayhtymän tehtäväksi on alun perin annettu raskaan teollisuuden rajat ylittävän yhteistyön ja siten kilpailukyvyn kehittäminen. Sittemmin tätä rajausta on pariin otteeseen lavennettu, vähittäiskauppaan, pankkitoimintaan, teleliikenteeseen … ja viimeksi palveluihin.

EU:n ydinajatus on talousalueiden välisten rajojen maksimaalinen hyödyntäminen. Talousalueiden väliset rajat kun ovat liike-elämälle sikäli mielenkiintoisia, että juuri koska rajat muodostavat rajoitteen, niin ne myös synnyttävät mahdollisuuksia suunnattomiin voittoihin. Yhden talousalueen sisällä saman hyödykkeen hinta ei voi kovinkaan suunnattomasti vaihdella – vaikka etelässä olisi vuosisadan kurkkupula, niin etelässä ei kurkuista voida periä paljoa enempää kuin pohjoisen hinta lisättynä kuljetuskustannuksilla. Silloin taas kun etelän ja pohjoisen välissä on raja johon voidaan lätkäistä tulleja tai vientirajoitteita, niin rajan toisella puolella tuotteista voi periä törkeääkin ylihintaa ja saavuttaa voittoja.

EU on syntynyt jotta voidaan luoda tarpeeksi iso ja kilpailukykyinen talousalue, jonka sisällä ei ole kaupankäynnin rajoitteita, mutta (vielä tärkeämpää) jonka ulkorajoille voidaan pystyttää rahastusasemat.

EU on väistämättä jossain vaiheessa saava oman perustuslain, kansallishymnin, presidentin ja ulkoministerin, mutta kaikista näistä valtiomaisuuden elkeistä huolimatta, EU on tällä hetkellä yksinomaan ylisuuri kuntayhtymä, jonka annettu tehtävä on jäsentensä liike-elämän edistäminen. Ne direktiivit ja toimenpiteet, joita Brysselissä sorvataan ovat lähes poikkeuksetta luotuja edistämään eurooppalaisen liike-elämän etua.

Kuitenkin merkittävä osa Brysselin viestintäbudjetista menee siihen, että markkinoidaan näitä hankkeita normaalia ihmistä hyödyttävinä – ihmisläheisinä hankkeina. Schengen-alue ja Euron käyttöönotto on tehty liike-elämän kehittämiseksi. Se, että ne tuovat etua myös matkustavalle Eurooppalaiselle on puhtaasti väistämätön sivuvaikutus.

EU:ta kuulee myös kuvattavan rauhanprojektiksi. Luonnollisesti talouksien yhdistäminen ehkäisee näiden talouksien sotia – eihän sota ole kuin suurimman mittakaavan aseellinen ryöstö. Valitettavasti se, että EU:n sisällä ei enää sodittaisi, ei tarkoita sitä, ettei EU kävisi sotia oman alueensa ulkopuolisia taloudellisia vastustajia vastaan. EU:sta on jo muodostunut ainoa talousliitto, jolla on oma armeija ja neuvostohengessä toimiva parlamentti, joka omaamatta konkreettista valtaa antaa koko toiminnalle kansanvaltaisen leiman.

Faktat eivät kuitenkaan estä näiden direktiivien, sopimuksien ja koko EU:nkin naamioimista yleishyviksi hankkeiksi, joilla pyritään yhdistämään EU:n kansat yhteishyvän ja altruismin hengessä.

Palaan kuitenkin alkuun – Euroviestinnän ja Eurotodellisuuden välillä ammottavaan aukkoon.

Antamalla EU:sta kuvaa moniarvoisena, demokraattisena ja ihmisläheisenä niin Euroviestintä myös antaa oivat aseet niille, joiden tahto ja tavoite on tehdä EU:sta viestintänsä kaltaisen – Euroopan ja maapallon ihmisten ystävän. Eurokraattien ja Euroeliitin on nimittäin suhteellisen vaikeaa estää valittua parlamentin jäsentä aikuisten oikeasti ajamasta niitä asioita, joita koko EU on jo kauan väittänyt edustavansa.

Takaovi kansanvaltaiseen, ihmisläheiseen ja sosiaaliseen Eurooppaan on auki. Nyt siitä pitäisi enää lähettää sisään joku kansojen asialla oleva.

Katseita vaalien jälkeiseen elämään:

Eduskuntavaalit ovat huomenna. Toivottavasti ihmiset mennessään vaaliuurnille ajattelevat muutakin kuin omaa etuaan. Suoraan sanottuna toivon, että varsinkin ne joilla on toteutumattomia unelmia virtaisivat äänestyskopeille antamaan äänensä sellaiselle ehdokkaalle ja puolueelle, joilla on näkemystä, tahtoa ja energiaa toteuttaa toisenlainen maailma (vaikkakin aloittaen pienestä Suomesta).

Käy lukemassa uusimmat tiedot, puheet ja kannanotot sivuiltani osoitteesta www.pekkabuttler.net

Samalla kun tässä joka puolella odotetaan vaalinvalvojaisia, myös vaalien jälkeinen elämä tekee taas itseään tykö. Ensi viikolla (normaalien töiden ja huoneistoremontin lisäksi) tulee työllistämään opetuslautakunnassa työskentely. En arvannut kuinka oikeassa olin eräässä edellisessä puheessani (löytyy tästä blogista tuolta alempaa), kun ennustin, että opetusvirasto varmaan odottaa kouluverkkoesitystensä esille tuomisessa sitä että vaalit ovat ohi. Nyt olen saanut kirjeen, jossa sanotaan, että opetusviraston leikkausesitykset julkaistaan opetuslautakunnalle 20.3.2007.

Myös opetusviraston henkilöstölehti ”KouluHelsinki” on jo ehtinyt tekemään ison artikkelin otsikolla ”Kouluverkkoselvitys tukee koulutuspoliittisia tavoitteita”. Mielenkiintoista kyllä, en tiedä mitä ne sellaiset koulutuspoliittiset tavoitteet olisivat. Lähikouluperiaatteen toteutuminen ei ainakaan leikkauksista hyödy.

Vaikka huomenna äänestetään eduskunnan koostumuksesta, niin eduskuntavaalit aina vaikuttavat myös kunnallispoliittiseen atmosfääriin. Siksi olisi mielestäni tärkeää ymmärtää, että mikäli tiukinta leikkauslinjaa ajava Kokoomus saa Helsingissä vaalivoiton, niin noin 5000 helsinkiläistä oppilasta saa lähivuosina hyvästellä oman lähikoulunsa aivan eri tavalla kuin se kuuluu tehdä.

Hävettää…

Katselin tuossa juuri, että edellinen normaali päiväkirjamerkintäni on yli kuukauden vanha, ja jo silloin puhuin kiireestä…

En ilmeisesti silloin kuvitellut, että kiire muuttuisi näin pahaksi – mutta siihen on kyllä työtilanteellanikin osuutensa. Oli miten oli, kuukauteen ei ole ollut koulurintamalta raportoitavaa. Ilmeisesti opetusvirastossa pidetään visusti kiinni siitä, että tulevaa esitystä ei tuoda julki.

Kaksi vuotta sitten viraston leikkauslista oli julkinen jo lähes puoli vuotta ennen lautakunnan lopullista päätöstä. Nyt esitystä ei ole tuotu julkisuuteen, vaikka päätös pitäisi lautakunnassa tehdä ennen kesää. Kyyninen sivupersoonani sanoisi tämän panttaamisen johtuvan siitä, että erään puolueen vaalimenestystä ei haluta pilata.

Hiljaisuus vallitsee virallisella rintamalla, vaikka tietenkin käyn yksittäisten vanhempien ja johtokuntien kanssa jatkuvaa kirjeenvaihtoa. Kaikki odottavat kauhunsekaisissa tunnelmissa mitä tuleman pitää…

- – -

Vaalien ykkösteemaksi näyttäisi nousevan ilmastonmuutos. Se, että ilmasto- ja energiapoliittiset kysymykset saavat huomiota näissä vaaleissa on hyvä ja tärkeä asia. Toivoisin tosin, että ilmastosta ja ympäristöstä huolestuneet kansalaiset käyttäisivät järkeä puolueiden lupausten punnitsemisessa.

Viime vaalien alla mm. Keskusta lupasi vihreän energiaverouudistuksen. Vanhasen hallituskaudella toteutunut energiaverouudistus oli vihreä vain yhtä paljon kuin Keskusta on vihreä – logon puolesta. Energiaverouudistus, joka laskee teollisuuden energiaveroa, ja suosii turvetta – kaikista fossiilisista polttoaineista saastuttavinta.

Vaalien alla käyty kädenvääntö siitä sitoutuuko Suomi EU:n komission esittämiin uusiin päästövähennystavoitteisiin kertoo hallituspuolueiden politiikasta ihan toista kieltä kuin viimeaikaiset vaalipuheet. Suosittelisinkin valppautta äänestäjille.

Samalla kun jotkut puhuvat uusiutuvien energiamuotojen ja ns. bioenergian entistä laajemmasta hyödyntämisestä (molemmat tarpeellisia kysymyksiä jos minulta kysytään), niin varsinkin porvarileirissä vannotaan aivan käsittämättömissä määrin teknisen kehityksen pelastavaan vaikutukseen. On totta, että tekninen kehitys tarjoaa meille entistä vähäpäästöisempiä autoja, mutta kun keskimääräinen moottorikoko ja autoilu yleensäkin jatkavat kasvuaan on vaikea nähdä kuinka pelkästään tekninen kehitys auttaisi.

Samalla porvarileirissä viljellään vieläkin myyttiä Suomesta energiatehokkuuden ja ympäristötietoisuuden mallimaana. Äskettäin julkaistun EU:n tekemän kyselyn mukaan 19 % suomalaista ilmastonmuutos ei huoleta lainkaan. Niiden ajatusten mukaan toimivien puolueiden ääniosuus on yli kaksinkertainen.

Totuus on se, että niin kauan kuin ei haluta myöntää, että energiaintensiteetistä saatetaan joutua tinkimään – eli niin kauan kuin kaikkimullehetinyt –porvaripuolueet saavat jatkaa entiseen huolettomaan malliin, niin monella saralla edistyksellinen Suomi tulee olemaan ympäristöasioissa Eurooppalaisten naurun lähde. Herrat Katainen, Vanhanen ja Wallin: tehkää ensin jotain oman pesän siivoamiseksi. Suomen panos Euroopan-laajuiseen ympäristöpolitiikkaan ei saa jäädä Pietarin jätevesipäästöistä nillittämiseen.

Kouluverkosta vaalien alla

Poikkeuksellisesti panen tänne päiväkirjaani erään poliittisessa tilaisuudessa pitämäni puheen – puhe kun koskettelee kouluverkkoa ja siitä aiheestahan tässä blogissa on raportoitu toistuvasti.

- – -

Pekka Buttlerin puhe Kallion Vasemmistoliiton 6.3.2007 ravintola Toverissa järjestämässä tilaisuudessa.

Perä edellä puuhun – Helsingin koulupoliittinen strategia vuodelle 2007

Hyvät kuulijat, nimeni on Pekka Buttler, olen Helsingin Vasemmistoliiton puheenjohtaja, Opetuslautakunnan jäsen ja ehdolla lähestyvissä eduskuntavaaleissa numerolla 230.

Ajattelin käyttää oman puheenvuoroni siihen, että valotan hieman Helsingin viimeaikaista koulupoliittista linjaa.

Moni teistä on varmaan kuullut sanan kouluverkkotarkastus. Kyllä, Helsingin kaupungin opetusvirasto on taas lakkauttamassa erinäisiä kouluja.

Näitä kouluverkon ”tarkastuksia” on päätetty tehdä kahden vuoden välein. Sinänsä kouluverkon kokonaisvaltainen tarkastelu on tervetullutta, koska ennen vanhaan saatettiin hyvinkin olla tilanteessa jossa lautakunnalla ei ollut kokonaisvaltaista käsitystä siitä, miten minkäkin koulun lakkauttaminen vaikuttaisi kaupungin kokonaistarjontaan. Ikävä kyllä näiden tarkastusten henki on se, että kilpailutetaan kouluja keskenään – katsotaan minkä lakkautettavaksi esitetyn koulun väki vastustaa lakkautusta kaikkein vähiten ja lakkautetaan se, tai ne.

Nyt käynnissä oleva lakkautuskierros käynnistyi rytinällä marraskuun alussa julkaistulla Net Effect –yhtiön tekemällä selvityksellä. Selvitystä ja sen henkeä on kritisoitu laajasti ja aiheellisesti.

Helsingin Vasemmistoliitto ja Vasemmistoliiton Helsingin valtuustoryhmä julkaisivat 30.11. yhteisen kannanoton jossa laajalti sanouduttiin irti niistä lähtöolettamista joihin perustuen selvitys oli valmisteltu.

Vasemmistoliiton kanta Helsingissä on se, että kouluverkon tulee, varsinkin pienimmille oppilaille, olla tarpeeksi tiheä lyhyiden ja turvallisten koulumatkojen varmistamiseksi. Lisäksi kiinnitämme huomiota siihen, että nykyinen vuokrien laskentakaava on palvelujen tuottamisen kannalta järjetön, ja siihen, että säästöt ovat näennäisiä.

Tässä kuin seistään, on asia helppo konkretisoida nurkan takana olevaan Kallion ala-asteeseen. Konsulttiselvitystä lainatakseni: ”Kallion ala-aste yhdistetään osaksi Aleksis Kiven peruskoulua ja sen tiloista luovutaan 1.8.2010. Tällä hetkellä Kallion ala-asteella on oppilaita 311 ja ylimääräistä tilaa 117 oppilaspaikan verran. Aleksis Kiven koulussa on tällä hetkellä tilaa 269 oppilaspaikan verran. Kallion ala-asteella tilakustannukset oppilasta kohden ovat erittäin korkeat (3 023 €).”

Jos tarkastelee oheista konsulttiselvityksen väittämää yksityiskohtaisesti, tulee ilmi monta lakkautuspolitiikan outoutta. Aloitan tutkimalla koulujen väitettyä väljyyttä.

Nykyinen tapa mitata koulujen kapasiteetti on, että otetaan koulun kokonaisneliömäärä, vähennetään siitä joitakin tiloja, kuten esim. liikuntasali, ja näin saadaan laskettua koulun oppilaskapasiteetti. Mielenkiintoista tässä laskentakaavassa on se, että sitä käyttäen jokainen 8 neliötä käytävää tuo yhden oppilaspaikan lisää. Kun tällä lailla laskettu kapasiteetti vielä väännetään konsulttiselvityksessä ”tehokapasiteetiksi” puusilmäisellä tehokapasiteetti = kapasiteetti + 15% -kaavalla, ymmärrätte minkä vuoksi kaikki eivät ole halunneet näitä väitteitä niellä. Niin kuin konsulttiselvityksen luettuaan minuun yhteyttä ottanut pohjoishelsinkiläisen peruskoulun rehtori asian ilmaisi: ”Minulla on käytettävissäni 15 luokkamuotoiseen opetukseen soveltuvaa tilaa, ja Net Effectin mukaan koulun kapasiteetti on 620 oppilasta. Varmaan hankin pari puolijoukkuetelttaa syksyksi, mutta talvella opetus voi mennä vaikeaksi…” Joku on siis ollut sitä mieltä, että 41 oppilaan ryhmät ovat sopivia ala-asteelle.

Opetuksen järjestämisen kannalta ongelmia tuottaa myös kaupungin tilakeskuksen perimien vuokrien omituinen laskentatapa. Kallion ala-aste on vastikään peruskorjattu koulu. Peruskorjaus nostaa aina kiinteistön vuokraa. Asian toisin päin ilmaistakseni, mitä huonommassa kunnossa rakennus on, sen halvempi on vuokra – aika luonnollista, mutta kun opetusvirasto itse joutuu ensin rahoittamaan peruskorjaukset ja sen jälkeen maksamaan entisestään tuplaantunutta vuokraa, voi lakata ihmettelemästä minkä takia Helsingin kouluista monissa on sisäilmaongelmia.

Mutta mikä onkaan se perimmäinen syy, jonka perusteella kouluja halutaan lakkauttaa? Kaupunginvaltuuston päätöksen mukaan ”Kouluverkkoa tarkastellaan oppilasmäärän kehityksen edellyttämällä tavalla”. Samoin on päätetty, että tilakustannuksissa saavutetut säästöt ohjataan opetuksen järjestämiseen.
Konsulttiselvityksen mukaan Kallion ala-asteesta luopumisella saavutetaan 940173 euron vuotuiset säästöt. Nämä säästöt toteutuvat sekä opetusvirastolla vähentyneinä tilavuokrina että kiinteistöviraston tilakeskuksella vähentyneinä vuokratuloina, koska Kallion ala-aste on suojeltu rakennus, eikä siihen voida tehdä suuria muutoksia. Kaupunkilainen ei säästä mitään, mutta menettää yhden lähikoulun. Kun kouluista luopumisella saavutettavat ”säästöt” ovat Aku Ankka -rahaa, en usko, että opetukseenkaan ollaan saamassa lisää rahaa. Niin ei käynyt edellisenkään kouluverkkotarkastuksen jälkeen.

Hyvät kuulijat,

alunperin kouluverkon supistuksista piti päättää 13.3. pidettävässä kokouksessa. Nyt aikataulu on sellainen että asia tulee lautakuntaan huhti- tai toukokuussa. Tämän asian käsittelyn siirtämisen vaalien yli on väitetty johtuvan valmistelun monimutkaisuudesta.

Kuitenkin kaksi vuotta sitten ensimmäinen luonnos viraston leikkauslistasta oli julkinen viisi kuukautta ennen päätöstä. Nyt viraston esitystäkin pantataan. Ilmeisesti kokoomuksen koulutuspoliittista ohjelmaa aikoinaan kirjoittanut opetustoimenjohtaja ei halua pilata kokoomuksen vaalitulosta.